Joonatan Tola kirjoittaa niin nerokkaan vauhdikkaasti että en haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta oikeastaan mitään, koska hävettää niin oma teksti. Ja samalla tässä epäilyssä ollaan kirjan ainakin yhden aiheen ytimessä, joten pakko kirjoittaa.

Päähenkilö elää äärettömän vaikeissa tilanteissa, ja vieläpä kokee asiat hyvin voimakaasti, joten paine iskee niin kovaa ja usein että on ihme miten henkilö on ylipäätään elossa. Ja samaan aikaan tässä hahmossa on älytön elämän ja luomisen vimma, ja siihen liittyvä valtava epävarmuus. Hän haluaa ilmaista itseään taiteellisesti, maksoi mitä maksoi, ja maksua todellakin tulee. Jokainen luomishetki on täynnä todella rankkaa epäilystä ja itsekritiikkiä ja häpeää, ja se on kuvattu niin hienosti että lukijanakin hirvittää että voiko tätä ylipäätään lukea, ja miksi tämä naurattaa vaikka pitäisi kauhistuttaa.

Kirjailijan muissa kirjoissa on sama jännite, luen todella iloisena ja usein ääneen nauraen ja samaan aikaan sydäntä särkee moni kuvattu tilanne tai ajatus. Tunnelma vaihtuu nopeasti, usein saman lauseen sisällä, ja absurdi huumori kannattelee kaiken läpi. Tosin mietin usein myös lukiessani että olenko ihan sairas kun nauran tälle kaikelle? Nautinko toisten kärsimyksestä? Oli miten oli, ihan hulvatonta kuvausta.

Joonatan Tola osaa viedä tavallaan arkiset vaikkakin hurjat kokemuset jollekin tasolle, jossa ne eivät ole kiusallisia, vaan kirjallisia. En tiedä onko tässä ajatuksessa järkeä, mutta se on joka tapauksessa kokemus. Mielestäni tässä surffataan koko ajan kirjallisuuden jättiläisten aalloilla, ainakin Camus:n Sisyfuskirjan itsemurhamietteiden kanssa painitaan, ja ollaan myös tosi vahvasti Seitsemän veljeksen sisällä. Ihan varmasti on muitakin, mutta ei naamaan hierottuna vaan jonkinlaisena yleisenä fiiliksenä. Ehkä se on osasyy sille, ettei kaiken kuvaus tunnu kenenkään elämän tirkistelyltä vaan joltain isommalta, tai yleisemmältä.

Taiteellisen tekemisen epävarmuuden taustalta löytyy myös vanhempien ja suvun vaikutukset ja niiden pelko. Onko jotain omaa suuntaa, vai toistaako vain muiden tekemisiä tiedostamattaan, onko samoja ajatuksia tai valintoja kuin edellisillä? Onko omaa tahtoa ollenkaan? Oli tai ei, voinko olla näin viallisena kenenkään mielestä millään tasolla hyväksyttävä? Tällaisia päähenkilö pyörittää uudelleen ja uudelleen, ja on usein itsensä kanssa päinvastaista mieltä, päivästä ja tunnetilasta riippuen.

Ihan villiä tekstiä siis, hyvässä mielessä, sillä kaiken tuskan läpi tätä on todella miellyttävä lukea, ja kiinnostaa kyllä se prosessi millä tämä teksti oikein syntyy!