Luin viime viikolla Anna Äärelän kirjan Mene mene mene ja tässä oli tiivistykseni tunnelmista tuoreeeltaan instagramiin:
Emotionaalisesti hajottavin kirja aikoihin, oli todella vaikea pitää yhtään taukoa lukemisesta kun olin niin uponneena tähän, sykkeet katossa. Nieleskelin lähijunassa ja yritin teeskennellä ehjää business -tapahtumassa. Tyyppien vähän kerrallaan aukeavat näkökulmat ja poliisin työn intensiteetti iskee kovaa. Aivan todella hieno!
Olen palannut miettimään että mikä ihme kirjassa iski tai miksi se vei jotenkin samantien mukanaan. Muistan kun yritin lukea Auerbachin Mimesis -kirjaa englanniksi, ja muistan nyökytelleeni kovasti siinä aika alussa kun hän kertoo miten kirjallisia hahmoja rakennetaan, tai miten niiden rakentaminen ihmisen päässä tapahtuu ja miten tuo kaikki on muuttunut vuosisatojen varrella.
Mene mene mene ei mitenkään pitkällisesti alussa ”rakenna hahmoja”, tai ainakaan en tajunnut sitä, vaan oikeastaan olin heti mukana jonkinlaisessa poliisikoulun loppukokeessa, jossa päähenkiläkin siis on. En tiennyt tässä vaiheessa siis hahmosta mitään, se oli vain nimi, ja muutamalla lauseella kuvattu ääriviiva.
Kirjan edetessä henkilö alkaa muodostua, mutta todella vähän kerrallaan, mikä ruokki uteliaisuutta lisää. Intensiivinen tunnelma oli koko ajan läsnä, ehkä koska odotin että mitä seuraavaksi paljastuu, tai mitä opin tästä tyypistä seuraavaksi. Osa asioista oli todella häiritseviä ja pelottaviakin.
Toisaalta myös kirjailija onnistuu tuomaan hahmon kokemat äärimmäiset fyysiset tuntemukset, siis heti kirjan alussa, hyvin konkreettisesti koettaviksi. En ole ihan vastaavassa loppukokeessa ollut mutta tarpeeksi lähellä joitain tilanteita, että sain hyvin helposti kiinni rasituksesta ja paineesta ja kilpailun tunteesta, ja tavallaan halusta luovuttaa ja jatkaa yhtä aikaa.
Koko kirja etenee tiiviillä tahdilla, ja sama tunnelma kuin alun kokeessa, on tavallaan koko ajan läsnä, jonkinlainen lähellä hajoamista oleva kokemus. Ehkä se on osa sitä miksi kirja tuli niin lähelle, vaikka tosiaan en ole mitään samanlaisia kokemuksia kokenut. Ei sillä toisaalta ole väliä, uskon ja myös tiedän monesta lukukokemuksesta että kirjojen aiheuttama samaistumisen kokemus liittyy ihan muihin asioihin kuin niihin, jotka ovat ”paperilla” tuttuja itselle ns. oikeasta elämästä.
En oikeastaan tiedä voiko tällaista kokemusta pilkkoa sellaisiksi palasiksi, että saisin kiinni miten tuo kokemus syntyi, tai vaikka voisikin niin mitä väliä sillä olisi. Kokemus on kuitenkin vahva, ja jos kyseessä on tietoisesti luotu tunnelma niin olen vaikuttunut. Ehkä on mahdollista rakentaa sellainen, jos tietää mitä tekee. Tai sitten joku muu kokee saman kirjan ihan toisella tavalla, ei olekaan niin lähellä vaan pystyy katsomaan kauempaa. Kyseessä voi olla yksilöllinen ja myös aikaan sidottu kokemus, ehkä jos olisin lukenut kirjan vuosi sitten, sanoisin siitä jotain muuta.
Nyt viikkoa myöhemmin muistan muutamia kohtia edelleen kirkkaasti, osa niistä liittyy hahmojen väliseen dynamiikkaan. Kirjassa on monella henkilöllä asioita, joita eivät mitenkään halua jakaa muille, ja juuri se tekee väleistä todella jännitteisiä, ihan kuin pinnan alla odottaisi koko ajan räjähdys tai maanjäristys. Lukiessa toivoo samalla että henkilöt avaisivat itseään ja myös että eivät missään tapauksessa tekisi sitä.
Mene mene mene on myös aikakäsitykseltään jännän kerroksellinen, tai sellainen kuin kuulemma joissain kulttuureissa on, että eri ajat ovat jatkuvasti läsnä. Päähenkilön elämää järisyttänyt tilanne koululuokassa on läsnä kaikessa mitä hän tekee ja kokee tässä ja nyt, vaikka tapahtumista on kauan. Kuvaa traumaa toki mutta myös ehkä muutenkin vahvoja hetkiä, jotka tavallaan toistuvat uudelleen ja uudelleen, halusi niitä kokea tai ei.
Tuolla lisää kirjasta:
Vastaa