Sano vain ei – minimalismin triage

Mietin aamulla koiria lenkittäessäni Teemu Kunto:n Minimalismi -kirjan ajatusta, jossa kaikella hankitulla on koko elinkaarensa ajan kova hinta. Harkinta, itse hankinta, se mahdollinen rahallinen hinta, ylläpito, säilytys, käyttö, huolto, luopumisen harkitseminen, luopumisesta päättäminen, luopumisen logistiikka ja ehkä myös hinta, vaiva. Yhden asian tai esineen parissa saa puuhata pahimmillaan tolkuttomia määriä tunteja, tunteja joita ei saa enää koskaan takaisin yhtään mistään. Eli paras tapa minimalisoida ja selkeyttää elämää on yleensä todella tarkkaan harkita mitä edes hankkii rasitteekseen?

Digimalismi tai digitaalinen minimalismi, josta myös puhutaan Teemun kirjassa, soveltaa samaa ideaa digitaaliseen sälään kuten sähköposteihin, pikaviesteihin, sovelluksiin, ilmoituksiin jne. Tänään aamulla pohdin että miksi koen jatkuvaa tietotulvaa, vaikka käytän kaikkia mahdollisia käteviä digitaalisia elämänhallintakikkoja. ToDoist, Trello jne. Tajusin aamulla että mulla on tapana kerätä asioita listoille ja tauluille. Jokainen asia, jonka olen päästänyt sinne, alkaa samantien rasittamaan. Kun aikoo poistaa jonkun kolme viikkoa sitten hyvä ideana pitämänsä homman listalta, iskee ”luopumisen tuska”, josta myös kirjassa oli ja josta Kahneman myös mainitsi. Luopuminen on ihmiselle psykologisesti vaikeaa. Alkaa hirveä ”mitä jos kuitenkin tän vois tehdä joskus sit myöhemmin”, ja sitten homma tulee laitettua johonkin laariin, jossa kaikki muut ideat jo ovat. Eli sitten kun sen avaa, näky on kuin vanhassa varastossa, hirveästi kaikkea turhaa roskaa, jota joskus halusi ehkä tehdä.

Toki voisi rakentaa jonkun systeemin, että vaikka joka päivä käy läpi kaikkia näitä listoja. Mutta luopumispäätökset ovat energiaa kuluttavia. Mitä tärkeämpi idea on ollut, sen vaikeampi siitä on luopua. Säännöllinen sessio alkaisi kuluttamaan energiaa. Ja, on myös vaarana että systeemistä itsestään tulee taakka, koska ihminen rakastuu myös rutiineihin ja systeemeihin. Yhtäkkiä joka-aamuisesta kivan puhdistavasta poistamisrituaalista tulee ansa, joka vain vie kaiken ilon elämästä.

Mikä sitten on ratkaisu? Pitäisi olla tosi tarkka mitä yleensä päästää mitenkään elämäänsä, jotta sinne jäisi tilaa muullekin kuin vanhan ylläpitämiselle? Joku triage-systeemi, eli kyllä, ei, ehkä jo siinä vaiheessa kun idea tai asia tai esine tulee vastaan. Jos voisi sanoa enemmän ei, jotta hienoille asioille voisi sanoa HELL YES?

Tilaa podcast:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s